Ne hetket kun voisi hukuttautua lumeen ja käydä talviunille

Kymmenen päivän ajan meidän pienessä opiskelijakaksiossa on ylimääräinen kauhukakara, kun Allun velipoika tuli meille hoitoon. Nyt olemme paraikaa neljännessä päivässä ja olen välillä itkeä väsymyksestä ja turhautumisesta.

Miksi?

Allu ja Noci, kuten myös muu pentue, ovat kooltaan sohvakoiria. Ulkonäöltään suloisia pikkuriikkisiä terriereitä. Kuten sanotaan; "Ulkonäkö pettää". Kyseiset koirat ovat kaikkea muuta kuin helposti hallittavia sylikoiria.

Allun kanssa olen ollut tukkanuottaisilla pennusta lähtien kun tämä kotiini syntyi. Olen pentuiästä saakka painottanut tiettyjä sääntöjä, joihin kuuluu mm. ettei sovi purra, ei saa kiskoa ikä muutenkaan käyttäydytä kuin metsäläiset. Kahden ja puolen vuoden pitkäjänteinen koulutus on tuottanut tulosta ja Allusta on kehkeytynyt kunnon koirakansalainen rescuetaustoistaan huolimatta.

Noci annettiin omaan perheeseensä heti 8 viikon ikäisenä. Noci oli jo pentuna yksi jääräpäisimmistä pennuista joita olen nähnyt. Painotin siis hyvin tarkkaan tuleville omistajille, että tästä yksilöstä ei tule helppoa tapausta. 

Nocin perhe huolehtii koirasta hyvin. Poika saa laaturuokaa, hän saa olla mukana perheen arjessa lähes koko päivän ajan olematta yksin sekä pojun hyvinvointiin kiinnitetään paljon huomiota. Yksi tärkeä seikka vain jää uupumaan - koulutus.

Noci näykkii.

Noci ulisee.

Noci kiskoo.

Noci paimentaa kaikkea.

Paino sanalla 'kaikkea'. Asun itse hyvinkin tiiviissä kerrostalolähiössä, jossa kaikki palvelut ovat lähellä. On erittäin raivostuttavaa olla lenkillä kun koira haukkuu kaikki polkupyörät, kaikki juoksijat, kaikki rattaat, kaikki toiset koirat, kaikki pulkat... Kaikki. 

Käteni ovat aivan turvoksissa kiskomisesta. Korvani vuotavat jo verta kaikesta ulinasta. 

Koiran kouluttaminenkin on sinänsä kun heittäisi rahaa kaivoon, kun ottaa huomioon lyhyen ajanjakson minkä poika meillä on. 

On pojassa kuitenkin hyvät puolensa. Noci ei ole aggressiivinen vaikka tekstistäni voisi niin päätellä. Noci on kultainen halittelija, joka kaipaa huomiota. Nocista on seuraa omalle laumalleni. Olen myös erittäin iloinen, kun voin olla osa kasvattini elämää. Nocin vierailun jälkeen olen myös saanut aina motivaation nousun omaan koirankoulutukseeni. 

Päiviä jäljellä 6.

Tapahtunut jo aikaisemmin, kuohuvan meren äärellä...

... todellisuudessa Nokialla, Tampereen koirauinnin altaalla.

Lauman nuorimmainen on aina ollut vesipeto. Alle puolivuotiaana herra uiskenteli suihkutilan lattialla ja nautti lämpimistä suihkuista jalkojeni välissä. Kun ikää kertyi ja ilmat lämpenivät tutustui herra läheiseen ankkalampeen. Nykyään emme voi kävellä läheisten pikkulampien ohi lainkaan käymättä ensin hieman pulikoimassa (huomaa kirjoitusmuotona monikko). 

Suomen ilmastoon kuitenkin kuuluu talvi eikä nuorikolle ole suotu lämmintä alusvillaa lainkaan. Intiimeillä alueilla tällä on selvästi brasilialainen vahaus, sillä takajalkojen väliin ei ole karva kasvanut lainkaan. Aktiiviset liikuntamuodot vähävillaisella koirallani on erittäin rajalliset kovilla pakkasilla ja energia sen kuin kertyy pienen pojan aivo-onteloihin tukkien samalla kaikki ne järjen hippuset mitä noin nuoressa koirassa vielä onkaan. 

Varasin tästä syystä ajan Tampereen koirauintiin ja päätin ensimmäistä kertaa elämässäni käydä tsekkaamassa koirien uimalan. Olisipa ainakin aktiviteettia sisätiloissa, kun ei tuo Jotunheimin arktinen sää miellyttänyt koiraa eikä emäntää.

Kutsuin joukkoomme iloiseen myös muutaman ystävän koirineen.

Samana lauantaiaamuna kun lähtö Nokialle oli onnistui Allu loukkaamaan jalkansa mystisissä olosuhteissa. Vieläkään emme tiedä miten, mutta hyvänä vaihtoehtona pidämme sängyn väliin astumista tai sohvatyynyihin sotkeutumista. Ei kuulunut aamulla ulvahdustakaan, mutta poika löytyi astetta apeampana makuuhuoneesta ontuen toista etujalkaansa. 

Tutkin pojan hännästä korvatupsuihin saakka ja päättelin kivun lähteeksi nilkan. Ajattelin, että nyt jäi herran uimiset. Aamun edetessä poju kuitenkin leikki iloisesti ja paini naapuruston koirien kanssa jalastaan huolimatta. Hetken mietittyäni päätimme ukkoni kera kuitenkin lähteä ajelemaan kohti uimalaa sillä poika tarvitsi kipeästi liikuntaa.

Matka Nokialle sujui hyvin, sillä olen aikoinani asunut aivan Nokian rajalla. Liikenne on muuttunut niistä ajoista, mutta navigaattorin avulla selvisimme paikanpäälle hyvissä ajoin vaikka nappasimme ystäviä matkan varrelta autuaalliseen tilaihmefarmariimme. Paikanpäällä pesimme koirat sekä etsimme sopivat uimaliivit kaikille kolmelle kakaralle. 

Uinti sujui hyvin. Allu ei ollut vedessä moksiskaan jalastaan, nautti vain vedestä ja uimisesta kuten aina ennenkin. Valitettavasti poikamme on vain kovin äänekäs jo perusluonteeltaan ja vedestä pois oleminen oli hänelle elämän menetys. Itkuvirret olivat korvia huumaavia kun piti antaa muille uintivuoro. Positiivisesti ajatellen; olipahan pojalla hauskaa. 

Samaa ei voinut sanoa tosin karvaisista ystävistämme, jotka kauhulla astelivat kuohuvan kauhun kynsiin.

 

Leda (cavalier) sekä Severi (corgi). Allun parhaat ystävät, jos näin voi asian ilmaista.

Allas oli käytössämme puolisen tuntia kunnes lähdimme kuivattelemaan koiria ja valmistelemaan heitä kylmään ulkoilmaan. Allasreissu maksoi n. 30e ja hinnan jaoimme kolmeen pekkaan jolloin hinta oli myös meille opiskelijoille kovin armelias. 

***

Illalla keräännyimme kavereiden kera Hervannan luolastoomme pelaamaan lauta- ja konsolipelejä sekä viettämään jo perinteeksi muodostunutta Putous-iltamaa. Allu nukkui rauhassa ystävä vierellään ja jatkoi toipumistaan. 

Nyt Allu on jo täysin kunnossa ja täysissä ruumiinvoimissa.