Ota rescuenarttu - saat viisi miniatyyriä kaupanpäälle.

Allu syntyi laumaani tasan 2,5 vuotta sitten. Tämän kunniaksi jaan tarinamme - kuinka Sora ja Allu tulivat meidän laumaamme. Kaikki alkoi 2,6 vuotta sitten...

Asuin tähän aikaan edelleen vanhempieni luona isossa suojaisessa rivitalossa Länsi-Tampereella. Kotoa pois muutto oli aiheena ajankohtainen ja vaikka olin tuolloin työtön, juuri kesätyöt lopetelleena, etsin sivusilmällä asuntoa itselleni ja poikaystävälleni.

Nemo oli laumamme ainoa koira tähän aikaan. Toista koiraa emme etsineet.

Kohtalolla on kuitenkin tapana puuttua asioihin ja korviimme kulkeutui huhu perhettä etsivästä narttukoirasta. Koira sijaitsi tuolloin perhetuttavallamme emmekä voineet kääntää selkäämme jo valmiiksi kovia kokeneelle tytölle, jota ei kukaan meinannut haluta.

Sora tuli luoksemme elokuun alussa 2013, viikko sen jälkeen kun kuulimme koirasta. Soran tarkka ikä sekä rodut olivat täysi mysteeri. Kaikki mitä tiesimme oli se, että koira tuli Pirkanmaalta ja oli pahasti aliravittu sekä pahoinpidelty. Luonteeltaan neiti oli kuitenkin hyväntahtoinen ja kaiken ujouden takaa näkyi selvä huomioinnin halu.

Ensimmäiset päivät menivät yllättävän hyvin; Sora ja Nemo tulivat toimeen hyvin ja Sora oli kuin kotonaan heti ensimmäisestä päivästä lähtien. Ihmisseuraa tämä karttoi ja pelkäsi nopeita liikkeitä sekä kovia ääniä. Käskyjä tälle ei oltu opetettu. Suurimmat ongelmat olivat oikean ruokavalion löytäminen ja sisäsiisteyden puutos; vaikka käytimme kuinka neitiä lenkillä rohkaisimme tekemään tarpeita pihalle oli haiseva yllätys aina löytänyt tiensä paksuille karvalankamatoille, jotka auttamattomasti menivät pilalle. Eritteitä neidistä tuli edestä ja takaa, kun mikään ruoka ei meinannut olla hyväksi tämän tottumattomalle mahalle. Ensimmäisellä viikolla jatkoimme myös Soran löytäjän aloittamaa rokotusohjelmaa, koska koiraneidin eläinlääkärikokemuksista ei ollut mitään virallista raporttia luettavaksi. Sora ehtikin käydä kahdesti eläinlääkärillä tarkastuksissa ennen uusia muutoksia.


Mitä nämä 'muutokset' sitten olivat? Vinkki; viisi karvaista rottaa Nemon karvakopassa eräänä lauantaina kuukauden jälkeen Soran muutosta.

Sora oli perheemme ensimmäinen narttukoira eikä tämä muutenkaan antanut fyysisiä vinkkejä tiineyteen. Painoa oli tullut tänä aikana vain muutama sata grammaa (koiran paino nykyään n. 11 kg) eikä nisätkään olleet turvonneet. Pesää tämä oli etsinyt edellisenä iltana, mutta kenenkään pieneen mieleenkään ei tullut raskauden mahdollisuus, kun oma uroskoiramme oli leikattu ja narttu oli eläinlääkärin tarkastama. Ammattilaisetkaan eivät olleet huomanneet Soran olleen koko tämän ajan   tiineenä, vaikka kävimme eläinlääkärilläkin kahdesti tyttö tarkastutettavana.

Ensimmäinen vihje raskaudesta oli siis viisi pentua ulisemassa uroksen pehmokopassa. Sora oli synnyttänyt yön pimeydessä yksin pentunsa ja hätyyttänyt uroksemme muualle. Onneksi uroksemme oli leppoisa kuin villasukka eikä erillistä konfliktia ollut tullut. Äitini löysi pennut uroksen kopasta viideltä aamulla ja herätti meidät muutkin, kun ei ollut uskoa silmiään.

En voi väittää etten olisi ollut iloinen. Mietin heti, että mitähän pennuillekin olisi tapahtunut jos neitiä ei olisi saatu uuteen kotiin edellisestä vankilastaan. 

Epäilen, että pennut olisivat jo paremmilla laitumilla... Olimme silti myös kauhuissamme. Ensimmäinen narttukoira. Ensimmäinen pentue. Oli viikonloppu, joten tutulle eläinlääkärillekään ei voinut soittaa. Onneksi tuttavapiiriin kuului tähän aikaan nainen, jolla oli ollut rotweilerin pentueita ja häneltä saimmekin hyviä vinkkejä miten toimia. Myös Soran 'toimittajalle' ilmoitimme asiasta ja hän oli hyvin järkyttynyt asiasta. Pelkäsi varmasti, että luovumme koko pienestä perheestä. Silti, neiti oli jo osa perhettä ja vaikka vahinkolapsia olikin enemmän kuin yksi niin hekin syntyivät osaksi laumaa.

Valitettavasti viides pentu oli liian laiha selvitäkseen kaikista yrityksistä huolimatta, mutta ottaen huomioon aliravitun emän kunnon oli ihme, että neiti pystyi ylipäätään synnyttämään.

Pennut (3 urosta ja 1 narttu) kasvoivat aluksi naapurilta lainatussa isossa aitauksessa, jotta pystyimme turvaamaan sekä perheen että uroskoiramme hyvinvoinnin. Emme voineet olla varmoja etteikö narttu kävisi uroksemme kimppuun. Kun pennut kasvoivat enemmän ja alkoivat liikkua reippaammin siirtyi perhe kerrosta ylemmäs huoneeseen, jossa nuo saivat juoksennella vapaina. Vaarallisten kierreportaiden vuoksi emme voineet antaa heille koko laakeutta juoksukentäksi.Onneksi takapihamme oli aidattu ja siellä pennut viettivät syksyisiä päiviä iloiten lehtikasoista ja varsinkin äitini kukkapenkeistä. Valvonnan alaisena tietenkin.Pennut tarkastettiin eläinlääkärillä ja tuomioksi kerrottiin heidän olevan kaikkien kauniita ja terveitä koiranpoikasia. Valmiita uusiin koteihin heti kun ikä tuohon riitti.

Uudet perheet löysimme tuttavapiiristämme. Ensin lähti Pastori (nyk. Noci) vanhemman pariskunnan iloksi. Toisena lähti Ruska (nykyisin Tico) lapsiperh-eeseen tuomaan rakkautta. Lyyti (nykyisin Nada) lähti nuoremman pariskunnan perheen-lisäykseksi.Rakastin jokaista pentua tasavertaisesti ja olin päättänyt, että otan jäljelle jääneen uroksen itselleni. Se oli Allu. Ja olen ollut tähän ratkaisuun enemmän kuin kiitollinen. En voisi kuvitella itselleni parempaa koiraa.

(Myöhemmin Nada palautui minulle laiminlyötynä uuden perheen perheenlisäyksen vuoksi. Sotkuisen sopan jälkeen Nada on nyt uudessa rakastavassa perheessä uusin mahdollisuuksin.)

Muutin samana viikonloppuna omilleni ja otin Allun mukaani. Sora oli kiintynyt Nemoon niin, että en raaskinut neitiä kaiken stressin jälkeen ottaa opiskelijalähiön hulinaan vaikka kuinka rakastin (ja edelleen rakastan) tätä. 

Oli ajateltava neidin parasta ja antaa tämän jatkaa rauhassa kotielämään tottumista. Koen silti kaikki kolme koiraa omikseni, sillä vanhemmilla asuessani pidin näistä huolta ja hoidin kaikki koiriin liittyvät askareet. Koirat olivat myös alunperin minun nimiini hankittu, mutta valitettavasti vanhemmat koirat leimautuivat vanhempiini ja kirpeä päätös oli tehtävä. Kyse ei ollut minun haluistani vaan koirien hyvinvoinnista. Vanhemmillani käyn edelleen aktiivisesti koiria hoitamassa ja usein kaksikko onkin täällä luonamme hoidossa.

Allun ja Samin kanssa olen nyt asunut Itä-Tampereella kaksiossamme jo yli kaksi vuotta. Enkä yhtäkään päivää vaihtaisi muuhun. Siitä muutaman sadan gramman rotasta on nyt kasvanut äitinsä piirteet omaava nuori herrasmies, joka ihastuttaa naapureitamme iloisuudellaan ja hurmaa match show'n sekarotuisten kehien tuomarit karismallaan.

Sora puolestaan on alkanut oppia kunnon koirakansalaisen tavoille eikä pelkää enää niin paljoa. Vuoden jälkeen kotiutumisesta neiti oppi istumaankin käskystä ja onkin erittäin ylpeä uudesta tempustaan. Kahden vuoden kuluttua kotiutumisesta neiti ymmärsi mahdollisuuden leikkiä muiden koirien kanssa - valitettavasti erittäin äänekkäästi, joten tuntemattomat eivät oikein ymmärrä neidin leikkiä.

Soran vuoksi joudumme edelleen taistelemaan eroahdistuksen sekä muiden koirien haukkumisen kanssa, mutta neiti on tullut perheeseemme jäädäkseen.

Vaikka lähtökohdat eivät olisikaan kennelin veroisia niin kaikilla on mahdollisuus näyttää kyntensä.  Helmiä löytyy rämeiltäkin. 

Ne hetket kun voisi hukuttautua lumeen ja käydä talviunille

Kymmenen päivän ajan meidän pienessä opiskelijakaksiossa on ylimääräinen kauhukakara, kun Allun velipoika tuli meille hoitoon. Nyt olemme paraikaa neljännessä päivässä ja olen välillä itkeä väsymyksestä ja turhautumisesta.

Miksi?

Allu ja Noci, kuten myös muu pentue, ovat kooltaan sohvakoiria. Ulkonäöltään suloisia pikkuriikkisiä terriereitä. Kuten sanotaan; "Ulkonäkö pettää". Kyseiset koirat ovat kaikkea muuta kuin helposti hallittavia sylikoiria.

Allun kanssa olen ollut tukkanuottaisilla pennusta lähtien kun tämä kotiini syntyi. Olen pentuiästä saakka painottanut tiettyjä sääntöjä, joihin kuuluu mm. ettei sovi purra, ei saa kiskoa ikä muutenkaan käyttäydytä kuin metsäläiset. Kahden ja puolen vuoden pitkäjänteinen koulutus on tuottanut tulosta ja Allusta on kehkeytynyt kunnon koirakansalainen rescuetaustoistaan huolimatta.

Noci annettiin omaan perheeseensä heti 8 viikon ikäisenä. Noci oli jo pentuna yksi jääräpäisimmistä pennuista joita olen nähnyt. Painotin siis hyvin tarkkaan tuleville omistajille, että tästä yksilöstä ei tule helppoa tapausta. 

Nocin perhe huolehtii koirasta hyvin. Poika saa laaturuokaa, hän saa olla mukana perheen arjessa lähes koko päivän ajan olematta yksin sekä pojun hyvinvointiin kiinnitetään paljon huomiota. Yksi tärkeä seikka vain jää uupumaan - koulutus.

Noci näykkii.

Noci ulisee.

Noci kiskoo.

Noci paimentaa kaikkea.

Paino sanalla 'kaikkea'. Asun itse hyvinkin tiiviissä kerrostalolähiössä, jossa kaikki palvelut ovat lähellä. On erittäin raivostuttavaa olla lenkillä kun koira haukkuu kaikki polkupyörät, kaikki juoksijat, kaikki rattaat, kaikki toiset koirat, kaikki pulkat... Kaikki. 

Käteni ovat aivan turvoksissa kiskomisesta. Korvani vuotavat jo verta kaikesta ulinasta. 

Koiran kouluttaminenkin on sinänsä kun heittäisi rahaa kaivoon, kun ottaa huomioon lyhyen ajanjakson minkä poika meillä on. 

On pojassa kuitenkin hyvät puolensa. Noci ei ole aggressiivinen vaikka tekstistäni voisi niin päätellä. Noci on kultainen halittelija, joka kaipaa huomiota. Nocista on seuraa omalle laumalleni. Olen myös erittäin iloinen, kun voin olla osa kasvattini elämää. Nocin vierailun jälkeen olen myös saanut aina motivaation nousun omaan koirankoulutukseeni. 

Päiviä jäljellä 6.

Tapahtunut jo aikaisemmin, kuohuvan meren äärellä...

... todellisuudessa Nokialla, Tampereen koirauinnin altaalla.

Lauman nuorimmainen on aina ollut vesipeto. Alle puolivuotiaana herra uiskenteli suihkutilan lattialla ja nautti lämpimistä suihkuista jalkojeni välissä. Kun ikää kertyi ja ilmat lämpenivät tutustui herra läheiseen ankkalampeen. Nykyään emme voi kävellä läheisten pikkulampien ohi lainkaan käymättä ensin hieman pulikoimassa (huomaa kirjoitusmuotona monikko). 

Suomen ilmastoon kuitenkin kuuluu talvi eikä nuorikolle ole suotu lämmintä alusvillaa lainkaan. Intiimeillä alueilla tällä on selvästi brasilialainen vahaus, sillä takajalkojen väliin ei ole karva kasvanut lainkaan. Aktiiviset liikuntamuodot vähävillaisella koirallani on erittäin rajalliset kovilla pakkasilla ja energia sen kuin kertyy pienen pojan aivo-onteloihin tukkien samalla kaikki ne järjen hippuset mitä noin nuoressa koirassa vielä onkaan. 

Varasin tästä syystä ajan Tampereen koirauintiin ja päätin ensimmäistä kertaa elämässäni käydä tsekkaamassa koirien uimalan. Olisipa ainakin aktiviteettia sisätiloissa, kun ei tuo Jotunheimin arktinen sää miellyttänyt koiraa eikä emäntää.

Kutsuin joukkoomme iloiseen myös muutaman ystävän koirineen.

Samana lauantaiaamuna kun lähtö Nokialle oli onnistui Allu loukkaamaan jalkansa mystisissä olosuhteissa. Vieläkään emme tiedä miten, mutta hyvänä vaihtoehtona pidämme sängyn väliin astumista tai sohvatyynyihin sotkeutumista. Ei kuulunut aamulla ulvahdustakaan, mutta poika löytyi astetta apeampana makuuhuoneesta ontuen toista etujalkaansa. 

Tutkin pojan hännästä korvatupsuihin saakka ja päättelin kivun lähteeksi nilkan. Ajattelin, että nyt jäi herran uimiset. Aamun edetessä poju kuitenkin leikki iloisesti ja paini naapuruston koirien kanssa jalastaan huolimatta. Hetken mietittyäni päätimme ukkoni kera kuitenkin lähteä ajelemaan kohti uimalaa sillä poika tarvitsi kipeästi liikuntaa.

Matka Nokialle sujui hyvin, sillä olen aikoinani asunut aivan Nokian rajalla. Liikenne on muuttunut niistä ajoista, mutta navigaattorin avulla selvisimme paikanpäälle hyvissä ajoin vaikka nappasimme ystäviä matkan varrelta autuaalliseen tilaihmefarmariimme. Paikanpäällä pesimme koirat sekä etsimme sopivat uimaliivit kaikille kolmelle kakaralle. 

Uinti sujui hyvin. Allu ei ollut vedessä moksiskaan jalastaan, nautti vain vedestä ja uimisesta kuten aina ennenkin. Valitettavasti poikamme on vain kovin äänekäs jo perusluonteeltaan ja vedestä pois oleminen oli hänelle elämän menetys. Itkuvirret olivat korvia huumaavia kun piti antaa muille uintivuoro. Positiivisesti ajatellen; olipahan pojalla hauskaa. 

Samaa ei voinut sanoa tosin karvaisista ystävistämme, jotka kauhulla astelivat kuohuvan kauhun kynsiin.

 

Leda (cavalier) sekä Severi (corgi). Allun parhaat ystävät, jos näin voi asian ilmaista.

Allas oli käytössämme puolisen tuntia kunnes lähdimme kuivattelemaan koiria ja valmistelemaan heitä kylmään ulkoilmaan. Allasreissu maksoi n. 30e ja hinnan jaoimme kolmeen pekkaan jolloin hinta oli myös meille opiskelijoille kovin armelias. 

***

Illalla keräännyimme kavereiden kera Hervannan luolastoomme pelaamaan lauta- ja konsolipelejä sekä viettämään jo perinteeksi muodostunutta Putous-iltamaa. Allu nukkui rauhassa ystävä vierellään ja jatkoi toipumistaan. 

Nyt Allu on jo täysin kunnossa ja täysissä ruumiinvoimissa. 

Asiallista olisi varmaan ensin esitellä itseni, kun ensimmäinen blogimerkintä on kyseessä.

Kärsimättömille voin tiivistää blogini kirjoittajan henkilötietoja;

Olen 21 vuotias opiskelija Tampereelta, pääaineenani auto- ja kuljetustekniikka. Asun opiskelijalähiössä kihlattuni, koirani sekä akvaarioni kera. Nimissäni on myös kaksi muuta koiraa, jotka jäivät vanhemmilleni muuttoni yhteydessä.

Heille keitä kiinnostaa lukea enemmänkin voisin esitellä laumani tarkemmin yksilö yksilöltä.

Itse olen erittäin eläinrakas ja luonnonläheinen ihminen. Pidän kirjoista sekä peleistä, varsinkin jos kategoriana toimii fantasia tai scifi. Sarjakuvien suurkuluttaja olen myös.
Kuten jo kerroinkin nii opiskelen tekniikan alaa, mutta intohimoni on jossain aivan muualla. Autot ovat hieno ala opiskella ja työskennellä, mutta kiinnostuksen kohteeni lepäävät eläinten, taiteen ja luonnon parissa.

Mieheni opiskelee biotekniikkaa ja valmistuu pian. Hän ei ole niin fanaattinen eläimiä kohtaan mitä aikoinani poikaystävältäni toivoin, mutta en vaihtaisi häntä mistään hinnasta. Hän on ystävällinen, välittää muista ja pitää huolen laumastamme.
Hän on fiksu, yhteiskuntatietoinen mies. Väittäisin, että keskiarvoa viisaampi.

Olemme todellakin erilaisia.

Ensimmäinen koirani on Nemo. Hän on tiibetinspanielin ja kleinspitzin risteytys, kuusivuotias uros. Luonteeltaan temperamenttinen pieni riiviö, mutta ulkonäöltään syötävän suloinen valkoinen pumpulipilvi.

Toinen koirani on Sora. Sekarotuinen rescuekoira Nokialta. Tyttö on kovin arka vieraita kohtaan, mutta erittäin läheisriippuvainen omaa laumaansa kohtaan. Ulkonäöltään tyttö muistuttaa pientä saksanpaimenkoiraa.

Kolmas koirani on Allu, Soran pentu. Allu syntyi perheeseeni Soran oltua meillä 2kk. Vahinko oli sattunut edellisen omistajan aikana, mutta kasvatuksen vastuu syntyi meille. Poika on kuin varjoni, ollut heti syntymästään saakka.
Allu muistuttaa ehkä eniten sileäkarvaista kettuterrieriä, mutta luonnetta hänellä on niin terriereiltä, vinttikoirilta kuin arktisemmilta roduilta.

Akvaarioni perustuu yksinkertaisesta kalastosta, josta lisää ehkä myöhemmin.

Elämämme on välillä kovinkin hektistä, välillä rauhallisempaa. Tästä tulen blogiinikin kirjoittamaan, samoin tumblr-sivuilleni.
(Tumblrini; wildwinterwargs.tumblr.com)

-Karo